Silpputyötä ja prokrastinaatiota

Väikkäriblogin viimeisestä päivityksestä on taas vierähtänyt suunnilleen neljännesvuosi, joten lienee syytä raportoida, missä mennään. Taaskaan kaikki ei ole mennyt niin kuin Strömsössä, mutta homma on kyllä onneksi edennyt.

Ehkä oleellisin mainitsemisen arvoinen asia on se, että olen alkanut oikeasti valmistella väitöskirjan empiirisen osuuden aineiston keruuta ja osittain jopa kerätäkin aineistoa. Oman työni merkittävin aineisto muodostuu erilaisten liikkujien haastatteluista, jotka aion suorittaa tulevana syksynä. Tätä varten olen käynnistänyt esikyselyn, johon vastanneiden joukosta valitsen haastateltavani. Aion pyrkiä haastateltavienkin valinnassa ositettuun otantaan tiettyjen muuttujien suhteen, joten potentiaalisia haastateltavia tarvitaan vielä melko paljon. Ennen varsinaista haastattelu-urakkaa aion toteuttaa ainakin pari pilottihaastattelua, joiden uhrit ovat jo kutakuinkin selvillä. Alunperin ajattelin, että saisin pilottihaastattelu toteutettua jo kesäkuun alussa, mutta nyt näyttää siltä, että ne pitää lykätä elokuun alkuun: aikataulu on hieman heittänyt ihan tässä viime aikoinakin.

Aikataulua ovat sotkeneet taas muut työt, joita voisi kuvata vaikka silpputöiksi. Silpputyöhän tarkoittaa oikeasti työtä, joka on vähän kuin pätkätyötä, mutta jossa yksittäiset työjaksot ovat vielä pätkätyötäkin lyhyempiä, lyhimmillään vain muutamia tunteja. Oma työnikin on viime aikoina ollut ajoittain vähän tuollaista silppua - vaikkakin koko ajan saman työnantajan palveluksessa. Meillä ollaan uudistettu opetussuunnitelmia ja laadittu opetusohjelmia, ja niihin liittyen minullekin on napsahtanut nakki melko usein - varsinkin, kun näitä meillä toteutettuja uudistus- ja laadintaprosesseja ei hyvällä tahdollakaan voi kuvailla oikein sujuviksi, tyylikkäiksi ja tehokkaiksi. Lisäksi "aiemman elämän" eli opetuksen ja gradujen ohjaukset laineita on ollut havaittavissa nykyisissäkin hommissa.

Riittävä määrä tällaista silppua on omiaan syömään voimia ja intoa aika raskaastikin. Olenkin huomannut kärsiväni ainakin jossain määrin prokrastinaatiosta: tiedän kyllä ihan tasan tarkkaan, mitä pitäisi tehdä, mutta jotenkin koneesta ei vain kerta kaikkiaan löydy niin paljon tehoa, että sen tekemisen saisi alkuun - puhumattakaan lopusta. Olenkin taas ajautunut vähän sijaistoiminnan pariin eli kehittämään työskentelyolosuhteita: olen päivittänyt kotona tietokonetta, koeistunut kolmea eri työtuolia ja säädellyt työpöytien asentoa ja korkeutta vaikka miten päin. Tämän sijaistoimintojen sarjan tuloksena olen nyt vakuuttunut ainakin siitä, ettei väitöskirjan synty jää ainakaan fyysisestä työympäristöstä kiinni: se on kunnossa sekä kotona että yliopistolla. Paitsi, että kotona on esimerkiksi juuri nyt kamalan kuuma. Mutta se on käsittääkseni nopeasti ohimenevä ilmiö.

Kevään aikana olemme jo keränneet aineistoa liikuntateknologiatoimialan yrityksistä. Muutama tunti haastatteluita on jo purkissa ja siististi litteroituina, ja ainakin tällä hetkellä näyttää, että jopa niistä saattaisi irrota jotain tuloksen tynkää. Minulla vain tuntuisi olevan hieman turhan korkea rima sen suhteen, mitä ryhdyn raportoimaan: jotenkin tuntuu, että kun paperia ryhtyy kirjoittamaan, siinä pitäisi olla jo vähintään jokin tieteellinen läpimurto. Toisaalta kun sitten katsoo, millaisia papereita maailmassa julkaistaan, niin eihän niitä läpimurtoja ihan joka paperissa kuitenkaan ole...

Seuraava pohdinnan arvoinen asia olisi se, miten viettää kesä. Minullahan on virallisesti ihan normaali kesäloma, mutta toisaalta on niinkin, että jos jättäisi kesällä lomailun hieman vähemmälle ja keskittyisi tieteen tekoon, tulostakin saattaisi syntyä. Aikoinaan lisensiaatintyöni syntyi nimenomaan suunnilleen yhden kesän aikana: ensin kesäkuun ajelin Suomea ristiin rastiin haastattelemassa ja sitten heinä- ja elokuun päivät istuin ja kirjoitin. Nyt olen harkinnut sitä, että käyttäisin kesää kirjoittamiseen sen verran, että saisin teoriaosuuteni version 0.9 suunnilleen valmiiksi. Toisaalta se olisi varmasti fiksua prosessin sujuvan etenemisen kannalta sitten syksyllä, mutta toisaalta ajatus viiden viikon vetelehtimisestä ruotsalaisdekkareiden kanssa kiehtoo sekin mieltä. Saa nyt nähdä...